Jutun loppu (1999)

Mitä?

Työssäoppiminen. Opiskeluun liittyvä sellainen. Lavasterakennusopiskeluihin.  Vaikkakin se meni vähän niiden ohi, jonnekin sinne sivuun. Mutta onko sen mahdollista mennä täysin ohi lavasterankentelusta, koska tuntuu siltä, että lavasterakentaminen on pelkästään jotakin tiettyä, mutta samalla se voi olla ihan mitä tahansa ja kaikkea yhtäaikaa.

Kuka?
Tämä blogin pitäjä. Minna. Se ”sukunimetön”,

maailmaa parantava ihmislapsi: Lavasterakentajaksi 

tulemisesta haaveileva ikuinen opiskelija. Suurilta osin kierrätyskamoilla toteutetusta elokuvasta tai näytelmästä öin ja päivin unelmoiva hippiäinen. Vähän vielä eksynyt, mutta silti oman tiensä löytänyt, liiallista aikuistumista pelkäävä ja välttelevä, Peter Pan -sieluinen otus.

Missä?

Tampereen Teatterin päänäyttämöllä, siinä Keskustorin laidalla, kotosuomessa. Vähän liian kaukana kotoa, mutta silti vielä tarpeeksi lähellä: yhden sillan, bussimatkan ja liikennevalojen päässä - kuntarajojen tuolla puolen. Isojen ihmisten maailmassa, vankkojen tiiliseinien suojassa. Maan päällä ja alla.

Siellä minä olin. Pingottelin muuten noita I <3 You Becausen banderolleja kehyksiinsä kerran keskellä kulissivaraston lattiaa.

Milloin?
Se alkoi 13. maaliskuuta, heti hiihtoloman jälkeen. Loppu sille (työssäoppimiselle siis, ei bloggaajalle...vaikka niinkin voisi ehkä luulla) tuli juuri ennen kesäloman alkua, ihan toukukuun viimeisinä hetkinä; kesän ja kevään rajoilla. Silloin, kun puiden oksistosta ei enää nähnyt läpi samalla tavoin kuin kevään ensimmäisinä hetkinä. Silloin, kun bussissa oli jo melkein liian lämmin istua kaksi tuntia päivässä.

Mitä siellä tapahtui?

Siellä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Aina samanlaista, mutta silti joka päivä erilaista. Hiljaista ja tekemisen puutetta, töihin hukkumista ja päättömänä kiireessä juoksemista. Siellä oli paljon portaita kipitettävänä ja käytäviä eksyttävänä.

Siellä oli kaikelaista pientä ja suurta tehtävää ja monenlaista nähtävää. Kannoin, leikkasin, maalasin, sahasin, ompelin, liimasin, nostin, laskin, siirsin, korjasin, hajotin, istuin, kipitin, tylsistyin, turhauduin, innostuin, kirosin, onnistuin, mokasin, loin, ajattelin, kuuntelin, ideoin, etsin, löysin, hukkasin, siivosin, sotkin, järjestin, näpersin, väkersin, teloin sormeni, sain mustelmia, kehityin ja keskityin, keskustelin maailman tilasta, ihastelin kaikkea pientä ja suurta ympärilläni, haaveilin, ratkoin ja ratkaisin...viihdyin.

Siellä nousi iltapäivisin lavasteita näyttämölle ja toiset niistä murskattiin myöhemmin pieneksi silpuksi kulissivaraston lattialle. Yhden musikaalin hajottamisessa olin minäkin mukana. Katsoin, näin ja koin miltä tuntuu murskata toisten työt. Se oli aika vapauttavaa, ainakin siihen asti, kun purun alla ei ole oma työ. Purin minä siellä omiakin töitäni, ja tein uudestaan.

Kahvilan tuolit saivat  sielläuudet päälliset. Niitä oli monta monituista, neljäkymmentä, jos oikein laskin. Materiaalina uusiin verhoiluihin oli itämaistyyppisiä mattoja - montaa väriä ja kuviota. Näin sain aikaan neljäkymmentä keskenään erilaista tuolia. Alunperin ne olivat kaikki samanlaisia. Ne kokivat nyt ison ja merkkittävän muutoksen: Niistä tuli kaikista yksilöitä.

Viisi jakkaraa baaritiskin edessä saivat samanlaiset mattopäälliset kuin ne neljäkymmentä tuolia aiemmin

Toisenlaiset tuolit, joita oli kahdenlaisia niitäkin, pelastuivat liiman ja maalin vaikutuksesta sekä saivat tasapainonsa takaisin pienen näperämisen lopputuloksena.

Artesaanitaidoilleni tuli käyttöä, kun näyttämön verhot saivat tekohengitystä neulan ja langan avustamana. Toiset niistä olivat vähän heikommassa kunnossa ja kaipasivat lisäapua kangastilkulta ja ompelukoneelta, Nekin saivat kuitenkin lopulta jatkaa vanhoissa tehtävissään, ainakin vielä hetkisen. Kaikki ne ovat hiljalleen murtumassa, hiipumassa pois ympärilleen kasvaneesta maailmasta. Vanhoja kun ovat, eivät kestä enää kauaa. Aika vie niistä vielä joku päivä voiton.

Yhdestä isosta punaisesta verhosta muovaantui kaksi pienempää, kahvilan vessan ikkunaa koristamaan. Nyörien avulla verhot siirtyivät ikkunan sivuille, teatterimaailmaan sopivilta näyttäviksi. Siellä vessassa se iso verhokin oli kai ennenkin ollut. Silloin, kun kaikki muukin näytti kahvilassa erilaiselta kuin tänään.

Mikä oli kivaa?

Oli hienoa päästä isoon teatteriin näkemään miten hommat sellaisessa paikassa menevät ja mitä kaikkea teatterin seinien sisäpuolella tapahtuu: Mitä tarvitaan siihen, että näytelmä voidaan lopulta esittää yleisölle. Oli mahtavaa nähdä melkein koko prosessi. Näyttämöllä pääsin näkemään myös näytelmien harjoituksia. Osallistuin näytelmien pystytyksiin ja siinä kulisseja siirrellessä ja kantaessa oli hauska tutkia miten mikäkin niistä oli tehty ja rakennettu: mitä materiaalia ja tekniikoita niihin oli käytetty, missä kohtaa oli huijattu eniten ja mikä oli ihan oikeasti aitoa, vai oliko mikään.

Oli mielenkiintoista päästä näkemään yksi näytelmä (Lentävät morsiammet) kokonaisuutena: lavasteiden pystytys, näytelmä itsessään ja lavasteiden siirto varastoon ja siellä sitten aikoinaan lavasteiden purkaminen atomeiksi (johon harmillisesti en Lentävien kohdalla tuoli- ja verhokiireiltäni päässyt osallistumaan).

Näyttämöllä työskennellessä näki sen, mitä lavasteille tapahtuu sen jälkeen, kun ne lähtevät rankentajiensa kätösistä (eli tulevaisuudessa mahdollisesti minunkin tassuistani) eteenpäin. Pääsin tuhoamaan yhden näytelmän (Kolmen pennin ooppera) lavasteet. Se oli mukavaa ja siinä näki mitä kaikkea materiaalia lavasteet ovat syöneeet. Kyllähän se vähän surullistakin oli: ajatella nyt, että joku on vaivalla ja työllä ne lavasteet joskus rakentanut ja sitten ne murskataan surutta ja säälittä palasiksi. Siinä on minun tulevaisuuteni: teen lavasteita toisten purettaviksi. Onneksi ne kuitenkin ovat olleet siinä välissä oikeassakin käytössä ja ilahduttaneet ihmisjoukkoja.

Ihmiset siellä olivat myös mukavia. Kiinnostavaa oli kuulla myös kaikenlaisia vinkkejä ja kertomuksia siitä miten näytelmät syntyvät; Miten se kaikki päätyy yleisön eteen.

Entäs sitten ikävää? 

Nyt kukaan ei kuitenkaan usko, kun sanon, että vaikeinta ja kurjinta koko hommassa olivat bussimatkat. Ne olivat liian nopeita lyhyiden yöunien paikkaamiseen ja liian pitkiä pelkän välipalan syömiseen. Maisemat sentään muuttuivat, vaikka reitti oli joka päivä sama. Luonto nimittäin muuttui, koska kevät eteni ja kaikki alkoi hiljalleen vihertää.

Homman loppuminen kuuluu myös sen ikäviin puoliin, luonnollisesti. Saatan vahingossa lähteä maanantaina (huomenna siis) kohti aamubussia ja huomata vasta Nokialla ettei minun kuuluisi istuakaan siellä. Harmillista oli myös se etten ehtinyt näkemään kuin yhden näytelmän. Tämä suurelta osalta siitä johtuen, että busseja ei lähde kotiin päin Tampereelta tarpeeksi myöhään: Olisi tarvinnut nukkua yö salaa jossain teatterin suojissa tai vaihtoehtoisesti lehtiroskiksessa, Keskustorin laidalla.

Harmittamaan jäi myös se, että henkilöstöpulan takia ehdin käymään lavastamolla vain nopeasti, yhden päivän aikana, aivan jakson loppupuolella. Moni voisi surra tätä seikkaa enemmänkin, mutta ei se minusta niin kovin kurjaa ole. Viihdyin päänäyttämöllä hyvin ja olin tyytyväinen siihen, mitä siellä pääsin tekemään ja näkemään. En kaivannut enkä jää kaipaamaankaan mitään muuta. Olisihan se ollut mahtavinta, hienointa ja kaikkein ylevintä, jos olisin päässyt niitä lavasteita rakentelemaankin. Ehkä sitten joskus.


Mitä siellä oppi?
Opin nyt ehkä vihdoin ja viimein (ainakin toivon oppineeni) sen, että teatterimaailmassa kestävyys ja käytännöllisyys ovat huomattavasti tärkeämpiä kuin jokaisen sauman ja mutkan täsmällinen ulkonäkö ja kaikinpuolin siisti työnjälki. Teatterikaman ei tarvitse kestää kosketusetäisyydeltä katsomista, huijata saa - ja pitääkin. Sen sijaan niiden pitää kestää käyttöä, kovaa sellaista. Tiesin tämän jo entuudestaan, mutta sen merkitys iskostui päähäni lopullisesti vasta nyt, kun pääsin näkemään käytössä olevia lavasteita nurjalta puolelta. Kuulin kyllä tästä samasta asiasta jo molemmissa vaatetusopintojen aikaisissa harjoitteluissakin. En jostain syystä kuitenkaan ottanut tarpeeksi vakavasti kuulemaani. Ehkä olen vain typerä pässi ja pidän liian vahvasti kiinni halustani olla itse tyytyväinen oman työni jälkeen. Ja minähän en ole tyytyväinen ihan pienestä. Ehkä seuraavassa työssäoppimispaikassa muistan tämän jo. Huijaaminen on sallittua ja kestävyys tärkeintä. Ateljeeompelu ja huonekalupuuseppäily on ihan eri työtä.

Opin myös sen, että monenkin tunnin työ saattaa olla täysin turhaa. Tätä en itse tainnut kohdata kertaakaan. Minulle kerrottiin se kuitenkin - valmisteltiin suureen maailmaan ja siihen, että pari päivää työtä vaatinut seinä saattaa parissa sekunnissa muuttua täysin tarpeettomaksi. Pitää olla valmis siihen. Pitää hyväksyä se, että suurella työllä rakennettu lavaste rikotaan raa'asti enemmin tai myöhemmin. Kaikesta siitä tulee jossain vaiheessa tarpeetonta - joskus jo ennen käyttöä.

Sain lisää luottamusta omiin kykyihini ja uskallusta tehdä sen sijaan, että jäisin pitkäksi aikaa miettimään ratkaisuni varmuutta ja toimivuutta. Kärsivällisyyteni ja pitkäjänteisyyteni kasvoi myös. Mikäs olisikaan sen parempi konsti moiseen kuin neljänkymmenen muodoltaan samanlaisen tuolin ja viiden baarijakkaran verhoilu? Useaan kertaan sitä taisi tulla toivottua, että urakka olisi jo ohi, mutta tuolirivistö hupeni yllättävän hitaasti. Loppua kohden vauhti kyllä kasvoi. Voisi siis kai sanoa, että opin myös kehittämään työtapojani tarvittaessa tehokkaiksikin? Nyt olen ylpeä siitä, että sain homman hoidettua alusta loppuun ja sain tuoleista kehujakin.

Teatterimaailman yleiset systeemit tulivat myös tutuksi. Se tuli myös harvinaisen selväksi, että näyttämömiehillä voi olla hyvinkin paljon tyhjää aikaa työpäivän aikana. Se saattaa kyllä sitten toisena päivänä kääntyä täysin nurinkurin, kun töitä tehdään hirmuisalla höökillä eikä aika meinaa siltikään riittää.

Paloturvallisuudesta minun pitäisi tietää nyt paljon kaikenlaista. Osaan minä ainakin käyttää sammutuspeitettä ja sammutinta (sen kun opin jo kertaalleen tulityökurssin yhteydessä viime vuonna). Saan olla palovartijana näytöksissä, voin olla tärkeä. Voin ottaa harteilleni isoja asioita ja olla vastuullinen. Pelottaahan se vähän, mutta sain siihen kortinkin. Pätevyyteni voin nyt siis todistaakin, ainakin seuraavan viiden vuoden ajan. 

Mitäs vielä?
Ensimmäinen lavasterakennusopintojen työssäoppiminen on takana. Olo on haikea ja onnellinen. Vähäsen väsynyt, loman ansainnut. Vielä vähän kaikesta sekaisin ja hämmentynyt, unirytmiin liian tottunut. Mukana iso kasa uusia kokemuksia ja pussillinen uutta tietoa. Halu oppia uutta ja uskallus tehdä aiempaa enemmän.