Jutun loppu (1999)

Mitä?

Työssäoppiminen. Opiskeluun liittyvä sellainen. Lavasterakennusopiskeluihin.  Vaikkakin se meni vähän niiden ohi, jonnekin sinne sivuun. Mutta onko sen mahdollista mennä täysin ohi lavasterankentelusta, koska tuntuu siltä, että lavasterakentaminen on pelkästään jotakin tiettyä, mutta samalla se voi olla ihan mitä tahansa ja kaikkea yhtäaikaa.

Kuka?
Tämä blogin pitäjä. Minna. Se ”sukunimetön”,

maailmaa parantava ihmislapsi: Lavasterakentajaksi 

tulemisesta haaveileva ikuinen opiskelija. Suurilta osin kierrätyskamoilla toteutetusta elokuvasta tai näytelmästä öin ja päivin unelmoiva hippiäinen. Vähän vielä eksynyt, mutta silti oman tiensä löytänyt, liiallista aikuistumista pelkäävä ja välttelevä, Peter Pan -sieluinen otus.

Missä?

Tampereen Teatterin päänäyttämöllä, siinä Keskustorin laidalla, kotosuomessa. Vähän liian kaukana kotoa, mutta silti vielä tarpeeksi lähellä: yhden sillan, bussimatkan ja liikennevalojen päässä - kuntarajojen tuolla puolen. Isojen ihmisten maailmassa, vankkojen tiiliseinien suojassa. Maan päällä ja alla.

Siellä minä olin. Pingottelin muuten noita I <3 You Becausen banderolleja kehyksiinsä kerran keskellä kulissivaraston lattiaa.

Milloin?
Se alkoi 13. maaliskuuta, heti hiihtoloman jälkeen. Loppu sille (työssäoppimiselle siis, ei bloggaajalle...vaikka niinkin voisi ehkä luulla) tuli juuri ennen kesäloman alkua, ihan toukukuun viimeisinä hetkinä; kesän ja kevään rajoilla. Silloin, kun puiden oksistosta ei enää nähnyt läpi samalla tavoin kuin kevään ensimmäisinä hetkinä. Silloin, kun bussissa oli jo melkein liian lämmin istua kaksi tuntia päivässä.

Mitä siellä tapahtui?

Siellä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Aina samanlaista, mutta silti joka päivä erilaista. Hiljaista ja tekemisen puutetta, töihin hukkumista ja päättömänä kiireessä juoksemista. Siellä oli paljon portaita kipitettävänä ja käytäviä eksyttävänä.

Siellä oli kaikelaista pientä ja suurta tehtävää ja monenlaista nähtävää. Kannoin, leikkasin, maalasin, sahasin, ompelin, liimasin, nostin, laskin, siirsin, korjasin, hajotin, istuin, kipitin, tylsistyin, turhauduin, innostuin, kirosin, onnistuin, mokasin, loin, ajattelin, kuuntelin, ideoin, etsin, löysin, hukkasin, siivosin, sotkin, järjestin, näpersin, väkersin, teloin sormeni, sain mustelmia, kehityin ja keskityin, keskustelin maailman tilasta, ihastelin kaikkea pientä ja suurta ympärilläni, haaveilin, ratkoin ja ratkaisin...viihdyin.

Siellä nousi iltapäivisin lavasteita näyttämölle ja toiset niistä murskattiin myöhemmin pieneksi silpuksi kulissivaraston lattialle. Yhden musikaalin hajottamisessa olin minäkin mukana. Katsoin, näin ja koin miltä tuntuu murskata toisten työt. Se oli aika vapauttavaa, ainakin siihen asti, kun purun alla ei ole oma työ. Purin minä siellä omiakin töitäni, ja tein uudestaan.

Kahvilan tuolit saivat  sielläuudet päälliset. Niitä oli monta monituista, neljäkymmentä, jos oikein laskin. Materiaalina uusiin verhoiluihin oli itämaistyyppisiä mattoja - montaa väriä ja kuviota. Näin sain aikaan neljäkymmentä keskenään erilaista tuolia. Alunperin ne olivat kaikki samanlaisia. Ne kokivat nyt ison ja merkkittävän muutoksen: Niistä tuli kaikista yksilöitä.

Viisi jakkaraa baaritiskin edessä saivat samanlaiset mattopäälliset kuin ne neljäkymmentä tuolia aiemmin

Toisenlaiset tuolit, joita oli kahdenlaisia niitäkin, pelastuivat liiman ja maalin vaikutuksesta sekä saivat tasapainonsa takaisin pienen näperämisen lopputuloksena.

Artesaanitaidoilleni tuli käyttöä, kun näyttämön verhot saivat tekohengitystä neulan ja langan avustamana. Toiset niistä olivat vähän heikommassa kunnossa ja kaipasivat lisäapua kangastilkulta ja ompelukoneelta, Nekin saivat kuitenkin lopulta jatkaa vanhoissa tehtävissään, ainakin vielä hetkisen. Kaikki ne ovat hiljalleen murtumassa, hiipumassa pois ympärilleen kasvaneesta maailmasta. Vanhoja kun ovat, eivät kestä enää kauaa. Aika vie niistä vielä joku päivä voiton.

Yhdestä isosta punaisesta verhosta muovaantui kaksi pienempää, kahvilan vessan ikkunaa koristamaan. Nyörien avulla verhot siirtyivät ikkunan sivuille, teatterimaailmaan sopivilta näyttäviksi. Siellä vessassa se iso verhokin oli kai ennenkin ollut. Silloin, kun kaikki muukin näytti kahvilassa erilaiselta kuin tänään.

Mikä oli kivaa?

Oli hienoa päästä isoon teatteriin näkemään miten hommat sellaisessa paikassa menevät ja mitä kaikkea teatterin seinien sisäpuolella tapahtuu: Mitä tarvitaan siihen, että näytelmä voidaan lopulta esittää yleisölle. Oli mahtavaa nähdä melkein koko prosessi. Näyttämöllä pääsin näkemään myös näytelmien harjoituksia. Osallistuin näytelmien pystytyksiin ja siinä kulisseja siirrellessä ja kantaessa oli hauska tutkia miten mikäkin niistä oli tehty ja rakennettu: mitä materiaalia ja tekniikoita niihin oli käytetty, missä kohtaa oli huijattu eniten ja mikä oli ihan oikeasti aitoa, vai oliko mikään.

Oli mielenkiintoista päästä näkemään yksi näytelmä (Lentävät morsiammet) kokonaisuutena: lavasteiden pystytys, näytelmä itsessään ja lavasteiden siirto varastoon ja siellä sitten aikoinaan lavasteiden purkaminen atomeiksi (johon harmillisesti en Lentävien kohdalla tuoli- ja verhokiireiltäni päässyt osallistumaan).

Näyttämöllä työskennellessä näki sen, mitä lavasteille tapahtuu sen jälkeen, kun ne lähtevät rankentajiensa kätösistä (eli tulevaisuudessa mahdollisesti minunkin tassuistani) eteenpäin. Pääsin tuhoamaan yhden näytelmän (Kolmen pennin ooppera) lavasteet. Se oli mukavaa ja siinä näki mitä kaikkea materiaalia lavasteet ovat syöneeet. Kyllähän se vähän surullistakin oli: ajatella nyt, että joku on vaivalla ja työllä ne lavasteet joskus rakentanut ja sitten ne murskataan surutta ja säälittä palasiksi. Siinä on minun tulevaisuuteni: teen lavasteita toisten purettaviksi. Onneksi ne kuitenkin ovat olleet siinä välissä oikeassakin käytössä ja ilahduttaneet ihmisjoukkoja.

Ihmiset siellä olivat myös mukavia. Kiinnostavaa oli kuulla myös kaikenlaisia vinkkejä ja kertomuksia siitä miten näytelmät syntyvät; Miten se kaikki päätyy yleisön eteen.

Entäs sitten ikävää? 

Nyt kukaan ei kuitenkaan usko, kun sanon, että vaikeinta ja kurjinta koko hommassa olivat bussimatkat. Ne olivat liian nopeita lyhyiden yöunien paikkaamiseen ja liian pitkiä pelkän välipalan syömiseen. Maisemat sentään muuttuivat, vaikka reitti oli joka päivä sama. Luonto nimittäin muuttui, koska kevät eteni ja kaikki alkoi hiljalleen vihertää.

Homman loppuminen kuuluu myös sen ikäviin puoliin, luonnollisesti. Saatan vahingossa lähteä maanantaina (huomenna siis) kohti aamubussia ja huomata vasta Nokialla ettei minun kuuluisi istuakaan siellä. Harmillista oli myös se etten ehtinyt näkemään kuin yhden näytelmän. Tämä suurelta osalta siitä johtuen, että busseja ei lähde kotiin päin Tampereelta tarpeeksi myöhään: Olisi tarvinnut nukkua yö salaa jossain teatterin suojissa tai vaihtoehtoisesti lehtiroskiksessa, Keskustorin laidalla.

Harmittamaan jäi myös se, että henkilöstöpulan takia ehdin käymään lavastamolla vain nopeasti, yhden päivän aikana, aivan jakson loppupuolella. Moni voisi surra tätä seikkaa enemmänkin, mutta ei se minusta niin kovin kurjaa ole. Viihdyin päänäyttämöllä hyvin ja olin tyytyväinen siihen, mitä siellä pääsin tekemään ja näkemään. En kaivannut enkä jää kaipaamaankaan mitään muuta. Olisihan se ollut mahtavinta, hienointa ja kaikkein ylevintä, jos olisin päässyt niitä lavasteita rakentelemaankin. Ehkä sitten joskus.


Mitä siellä oppi?
Opin nyt ehkä vihdoin ja viimein (ainakin toivon oppineeni) sen, että teatterimaailmassa kestävyys ja käytännöllisyys ovat huomattavasti tärkeämpiä kuin jokaisen sauman ja mutkan täsmällinen ulkonäkö ja kaikinpuolin siisti työnjälki. Teatterikaman ei tarvitse kestää kosketusetäisyydeltä katsomista, huijata saa - ja pitääkin. Sen sijaan niiden pitää kestää käyttöä, kovaa sellaista. Tiesin tämän jo entuudestaan, mutta sen merkitys iskostui päähäni lopullisesti vasta nyt, kun pääsin näkemään käytössä olevia lavasteita nurjalta puolelta. Kuulin kyllä tästä samasta asiasta jo molemmissa vaatetusopintojen aikaisissa harjoitteluissakin. En jostain syystä kuitenkaan ottanut tarpeeksi vakavasti kuulemaani. Ehkä olen vain typerä pässi ja pidän liian vahvasti kiinni halustani olla itse tyytyväinen oman työni jälkeen. Ja minähän en ole tyytyväinen ihan pienestä. Ehkä seuraavassa työssäoppimispaikassa muistan tämän jo. Huijaaminen on sallittua ja kestävyys tärkeintä. Ateljeeompelu ja huonekalupuuseppäily on ihan eri työtä.

Opin myös sen, että monenkin tunnin työ saattaa olla täysin turhaa. Tätä en itse tainnut kohdata kertaakaan. Minulle kerrottiin se kuitenkin - valmisteltiin suureen maailmaan ja siihen, että pari päivää työtä vaatinut seinä saattaa parissa sekunnissa muuttua täysin tarpeettomaksi. Pitää olla valmis siihen. Pitää hyväksyä se, että suurella työllä rakennettu lavaste rikotaan raa'asti enemmin tai myöhemmin. Kaikesta siitä tulee jossain vaiheessa tarpeetonta - joskus jo ennen käyttöä.

Sain lisää luottamusta omiin kykyihini ja uskallusta tehdä sen sijaan, että jäisin pitkäksi aikaa miettimään ratkaisuni varmuutta ja toimivuutta. Kärsivällisyyteni ja pitkäjänteisyyteni kasvoi myös. Mikäs olisikaan sen parempi konsti moiseen kuin neljänkymmenen muodoltaan samanlaisen tuolin ja viiden baarijakkaran verhoilu? Useaan kertaan sitä taisi tulla toivottua, että urakka olisi jo ohi, mutta tuolirivistö hupeni yllättävän hitaasti. Loppua kohden vauhti kyllä kasvoi. Voisi siis kai sanoa, että opin myös kehittämään työtapojani tarvittaessa tehokkaiksikin? Nyt olen ylpeä siitä, että sain homman hoidettua alusta loppuun ja sain tuoleista kehujakin.

Teatterimaailman yleiset systeemit tulivat myös tutuksi. Se tuli myös harvinaisen selväksi, että näyttämömiehillä voi olla hyvinkin paljon tyhjää aikaa työpäivän aikana. Se saattaa kyllä sitten toisena päivänä kääntyä täysin nurinkurin, kun töitä tehdään hirmuisalla höökillä eikä aika meinaa siltikään riittää.

Paloturvallisuudesta minun pitäisi tietää nyt paljon kaikenlaista. Osaan minä ainakin käyttää sammutuspeitettä ja sammutinta (sen kun opin jo kertaalleen tulityökurssin yhteydessä viime vuonna). Saan olla palovartijana näytöksissä, voin olla tärkeä. Voin ottaa harteilleni isoja asioita ja olla vastuullinen. Pelottaahan se vähän, mutta sain siihen kortinkin. Pätevyyteni voin nyt siis todistaakin, ainakin seuraavan viiden vuoden ajan. 

Mitäs vielä?
Ensimmäinen lavasterakennusopintojen työssäoppiminen on takana. Olo on haikea ja onnellinen. Vähäsen väsynyt, loman ansainnut. Vielä vähän kaikesta sekaisin ja hämmentynyt, unirytmiin liian tottunut. Mukana iso kasa uusia kokemuksia ja pussillinen uutta tietoa. Halu oppia uutta ja uskallus tehdä aiempaa enemmän.

Suljettujen verhojen takana (1951)

Kymmenes ja yhdestoista viikko työssäoppimista takana. Samalla se tarkoittaa sitä, että työssäoppiminen on tällä erää minulta ohi. Kolmannelle vuodelle jäi vielä pari kuukautta työssäoppimista suoritettavaksi.

Viimeiset viikot kuluivat muun muassa baarijakkaroiden kanssa väkertäessä. Minulta jäi yhdeksänneltä viikolta vielä kolme verhoilematta ja ne täytyi saada valmiiksi. Se oli kyllä aikamoista taistelua, kun paineilmanitoja ei suostunut yhteistyöhön kanssani. Viimeisenä päivänä, pitkään pohdittuani ja laitetta monta päivää turhaan käsissä pyöriteltyäni tajusin vihdoin mistä oli kyse, ja sain vihdoinkin baarijakkaratkin valmiiksi! (en kerro missä vika oli, koska se saattaisi olla hiukkasen noloa...ja se on sitä paitsi tarpeeton tieto jaettavaksi)

Lisäksi palasin sen verran Kiven tuolien pariin, että virittelin siihen yhteen kurjaan tapaukseen toisenlaisen kiinnitysmekanismin. Sen kurjan istuinosa kun ei pysynyt kiinni muiden tavoin kulmista ruuvaten. Otin baarijakkaroista avuksi pari pikkuista kulmarautakiinnikettä (mikähän ihme niidenkin nimi oikeasti on?). Tämä oli mahdollista, koska jakkaroiden istuinosat olivat kiinni neljällä tällaisella kiinnikkeellä sekä vielä kahdella runkoon kiinni tulevalla ruuvilla. Testasin miten baarijakkaroiden istuinosa pysyisi paikoillaan ilman yhtä rautaa. No, hyvinhän se pysyi, joten irrotin yhden raudan kahdesta jakkarasta ja sain niiden avulla tuoliin istuinosan paikoilleen. Näin tulivat tuolitkin vihdoin ja viimein täysin valmiiksi!

Viimeisillä viikoilla olen liimaillut alakahvion tuoleja kokoon ja suorittanut korjausmaalailuja. Osa tuoleista keikkui holtittomasti, koska niiden jalkojen alta oli päässyt putoamaan pehmiketassut. Tartuin tuumasta toimeen ja väkersin tilalle uudet.

Tältä näyttivät tuolissa valmiina olevat tassut.

Leikkasin kumista ympyröitä...

...ja matosta myös...

...näin sain aikaan sopivan vahvuisen yhdistelmän...

...jonka jälkeen kiinnitin kumiosan liimalla ja nauloilla tuolin jalkaan...

...ja viimeistelin homman liimaamalla matonkappaleen kumiosan päälle.

 Näin saivat tuolit uudet tassut jalkojensa alle eivätkä enää kiikkuneet ja vaappuneet. Näitä tassuja tuli tehtyä yhteensä kymmenisen kappaletta. Taisi sinne kahvilaan jäädä vielä joitakin reppanoita ilman tassuja kiikkumaan. Aika ei riittänyt pelastamaan niittä kaikkia heilumiselta.

Toiseksi viimeisellä viikolla siirtelin tavaroita tarpeistovarastossa putkiremontin tieltä tettiläisen (työelämääntutustuja) kanssa. Hoivitsi, mutta siellä tarpeistovarastossa oli kaikkea huisin kivaa roinaa. Ihasteltiin niitä jonkin aikaa ja haaveiltiin, että kumpa itsellä olisi mahdollisuus hankkia kaikkea kummallista sisustuskamaa kotiin ja sen semmoista. Lisäksi peiteltiin kuntosalin laitteita suojaan remonttipölyltä ja siirreltiin muuta kamaa pois remontin tieltä.

Yksi isommista hommistani viimeisellä viikolla oli Kiven naistenvessan verhoprojekti. Sain tehtäväkseni halkaista yhden leveän verhon keskeltä kahtia ja lyhentää sen vielä sopivaksi.

Ensimmäisenä napsasin ylimääräisen mitan pois alareunasta. Sen jälkeen saksin verhon kahtia.

Kahtia leikkaaminen aiheutti sen, että minun täytyi purkaa yläreunan ryptysnauhaa vähän matkaa, jotta voisin tehdä uudet päärmeet reunoihin.

  
Tämän jälkeen pääsin ompelukoneelle. Surruttelin päärmeet reunoihin ja käänteet alareunoihin. Se meinasi olla vaikeaa. Verhot olivat ilmeisesti alunperin jonnekin suuntaan vinot tai sitten minä olin ottanut mitat huonosti, koska sain ommeltua niistä ensin jokasuuntaan vinot. Onnistuin kuitenkin korjaamaan ongelman ja sain verhot ikkunaan.

Sitten oli vuorossa nyörit, joilla verhot vedettäsiin sivuun. Minulle esitettiin toive teatterimaisesta vaikutelmasta. Tämä tarkoitti sitä, että verhot olisivat yläreunasta yhdessä ja nyörin kohdalta löysähkösti laskeutuvat/pussittavat: sellaiset teatterimaiset.

Koska nyöriä eikä hapsuja löytynyt teatterilta valmiina sain tehtävän noutaa niitä Eurokankaasta. Kangaskauppareissun jälkeen oli vuorossa nyörien virittäminen kiinni seinään. Ensin oli puhetta, että olisin tehnyt kiviporalla reiät koukkuja varten seinään, mutta sitten tyydyttiinkin väliaikaiseen ratkaisuun kiinnittää nyörit taulukoukuilla. Taulukoukkuja ei kuitenkaan löytynyt mistään ja niiden vähäisen käytön vuoksi en lähtenyt niitä myöskään hakemaan mistään. Sain luvan kehitellä toisenlaisen mekanismin. Nysvänurkassa hetken pöyrittyäni keksin loistavan idean, mutta enpäs kerrokaan teille miten mahtavasti sain nyörit lopulta seinään kiinni. Tuskanhiki siinä meinasin jossain vaiheessa tulla, mutta kyllä ne siinä ainakin yhden olivat pysyneet, koska alemmat kuvat on otettu seuraavana päivänä kiinnityksestä. Sen voin kertoa, että nyörit ovat seinässä kiinni sellaisten pikkuesineiden avulla, joita ei ihan ensimmäisenä yhdistäisi verhoihin. :)

Alunperin suunnitellut tupsut jäivät lopulta laittamatta, koska nyörit näyttivät hyviltä ilmankin. Sain näistä kiitosta ja näyttivät kuulemma juurikin siltä miltä oli tarkoituskin.

Ihan viimeisinä päivinä pääsin myös vihdoin käymään myös lavastamossa. Sinne minun piti päästä oikeastaan koko toukokuuksi. Henkilöstöpulan takia se ei sitten kuitenkaan onnistunut. Ei olisi ollut aikaa perehdyttää, kun muutenkin oli jo kiire ja tohina. Mutta ei se oikeastaan kauheasti harmita vaikka näin kävikin. Kyllä minä näyttämöhommissakin viihdyin. Enemmän hyötyä jaksosta olisi ehkä ollut, jos olisin lavastamoon päässyt pidemmäksi aikaa, mutta tällä kertaa kävi näin. Opin silti paljon ja sellaisia asioita, joita en olisi lavastamossa välttämättä oppinut.

Siinä se sitten olikin, minun työssäoppimiseni. Hassua, että se on nyt ohi. Aika meni hurjan nopeasti. Seuraavien päivien aikana luvassa vielä tiivistelmä tuon ajan tapahtumista ja tunnelmista

Piina (1990)

Tuolien taistelu on nyt miltei ohi!



Ja harjoittelua on takana jo yhdeksän viikkoa.

Kahdeksas ja yhdeksäs viikko menivät vahvasti tuolien parissa. Nyt tuoleja on sitten verhoiltuna 40. Tai oikeastaan luulen, että niitä on jopa 41. Harmi, yksi liikaa. En ole täysin varma lopullisesta määrästä, koska en tainnut ottaa laskuihin mukaan kokeiluversiota, joka päätyi myös Kiven kalusteeksi. Enkä ole tohtinut käydä Kivessä laskemassa, että montako niitä nyt sitten oikeasti on tehtynä.

Yhdeksäs viikko meni aika tehokkaasti (noin työntekoa ajatellen siis). Sain yhden (vajaamittaisen) päivän aikana enemmän valmiita tuoleja aikaan kuin yhdenkään täysinäisen päivän aikana tähän mennessä. En tiedä johtuiko se tekniikkani kehittymisestä vai siitä, että halustani päästä miltei uniin möyrivistä tuoleista eroon mahdollisimman nopeasti...Vai kenties siitä, että otin vain itseäni niskasta kiinni asian suhteen.
No, johtui sitten mistä tahansa omituisesta syystä, niin ahkera olen menneellä viikolla ollut. Lavastevarasto on ollut seuranani monet tunnit (piti siirtyä lavastevarastoon, kun näyttämöllä oli harjoituksia eikä kompuraa voinut tietenkään käyttää takanäyttämöllä ja kanssaihmisten korvia säästääkseni en viitsinyt jatkaa hommia tekniikan lämpiössäkään). Olen saanut ahertaa siellä ylhäisessä yksinäisyydessä ja harmitella joka lataamatta jäänyttä iPodin akkua uudelleen ja uudelleen. No, nopeasti ne päivät ovat silti menneet, ja on minulla mukavaakin viileässä varastossa ollut, kun jossain ylläni keskustorilla kulkevat ihmiset ovat hikoilleet alkuviikon auringossa.

Mutta voi ikävyys! Eivät ne kaikki tuolit ole vielä täysin valmiita. Yhdestä reppanasta on istuinosa vielä toistaiseksi irti. Näin kurjasti on käynyt, koska istuinosan ruuvinreiät ovat jostain syystä ajautuneet siihen kuntoon, ettei niissä saa pysymään mitään: ruuvit pyörivät tyhjää minkä kerkesivät. Toinen syy ruuvien päättömään pöyrimiseen voi tietenkin olla myös se, että päällinen on kulmien kohdalta taiteltu liian paksusti eivätkä ruuvit ylety kiinnittymään kunnolla. Nyt tarvitsee ilmeisesti käyttää mielikuvitusta ja kehitellä jonkunlainen vaihtoehtoinen kiinnitysmekanismi. Sillä yksilöllä ei nyt ainakaan toivoisi olevan hirvittävää kiirettä...Se voi sitä paitsi olla se maaginen neljäskymmenesensimmäinen, eli alunperin tarpeeton yksilö. Eiköhän sekin pääse palvelemaan ravintolakansaa vielä ennen kesää.

Tästä lähdettiin...

...ja tähän päädyttiin

Tuolien (sitä yhtä kurjaa lukuunottamatta) valmistuttua sain vastaani
baarijakkarat. Sama homma niiden kohdalla: vanhat päälliset pois ja tutuista matoista uudet tilalle. Tämä olikin vähän kinkkisempi juttu. En oikein ensin tajunnut mistä kohtaa kiinnittäminen olisi hyvä aloittaa ja jouduinkin sen takia irottamaan yhden miltei kokonaan kiinnittämäni päällisen ja aloittamaan alusta. Taisi siinä yksi kirosanakin päästä suusta. Aloitin uudelleen etureunasta liikkeelle lähiten. Ei se siltikään mennyt niin suoraan, että olisin täysin tyytyväinen. No, eiköhän loput mene jo paremmin, kun toinenkin meni jo huomattavasti ensimmäistä paremmin. Sai senkin kanssa silti tapella ihan riittävästi.
Jakkaroita ehdin saamaan valmiiksi vasta kaksi - vielä olisi kolme jäljellä.

Lisäksi olen kahden menneen viikon aikana muun muassa tulostellut tarralaitteella 48 merkkitarraa Kiven pistorasioihin. Niitä ei sitten kuitenkaan tarvittukaan, kun olin niitä seuraavana päivänä menossa kiinnittämään, oli joku muu hoitanut jo koko homman.

Olen myös nostellut etunäyttämön luukkuja paikoiltaan ja tuomaroinut kattokruunujen suoruusastetta.


Minulla on muuten pätevyys toimia esitysten paloturvallisuusvalvojana! (rankkaa :D)
Yksi päivä meni kahdeksannella viikolla paloturvallisuuskurssilla Tampereen keskuspaloasemalla. Siellä kökötin kuuntelemassa kaikenlaista paloturvallisuuspuhetta ja sen jälkeen siirrytiin palosetien treenipaikalle harjoittelemaan sammuttimen ja sammutuspeitteen käyttöä. Tulityökortin suorittaneena niissä ei nyt minulle ollut mitään uutta.

Päivän päätteeksi sain kortin, joka oli ripustettu huisin komeaan nauhaan.

Seitsemän (1995)

Seitsemäs viikko työssäoppimista ohi. (Mitä ihmettä? Olenko ollut siellä jo niin kauan? )

Mennyt viikko kului tiivisti tänään auenneen Kulttuuriravintola Kiven tuoleja verhoillessa.
En ole oikeastaan muuta ehtinyt tehdäkään.
17 tuolia sain valmiiksi avajaisiin. Jatkan verhoilua vapun jälkeen ja tarkoitus olisi 40 perustuolin lisäksi verhoilla myös pari baarijakkaraa samanhenkiseksi.

Tänään ehdin purkaa muutaman vanhan päällisen irti. Muutoin päivä meni kahvilan sisustuksen avustamisessa: kalusteiden kannossa ja sen semmoisessa. Kiikuin myös tikkailla johtoja asetellen ja tukia irti ruuvaillen.

Kuva ei ole maailman paras, anteeksi. En ehtinyt kuvata näitä sen kummemmin. Myöhemmin ehkä luvassa jotain jännempää kuvaa tästä projektista.

Ihan komeltahan nämä siellä muun kahvilasisustuksen joukossa näyttivät. Onhan se hienoa nähdä omia aikaansaannoksia käytössä - se nostaa kummasti uskoa omiin kykyihin, etenkin, kun töistään kuulee kehuja. Se tuntuu aina hyvältä.

Saksikäsi Edward (1990)

Viides ja kuudes viikko työssäoppimista takana.

Viides viikko meni osittain tuoleja korjatessa. Samaa vanhaa liimailua ja paikkamaalailua. Korjattavana oli sekä mustia että punaisia tuoleja. Osa tuoleista ei ollut yhteistyöhaluisia ja niiden kanssa sai tapella hieman kauemmin, että kiikkumisen ja nytkymisen sai katoamaan. Siirtelin myös korjattuja tuoleja takaisin kahvioon.

Lisäksi olen putsannut Teatterikahvila Kiven kalustoa (baaritiskejä jne.). Olivat olleet remontin aikana kahvilatilassa ja saaneet peitteekseen komean kasan remonttipölyä. Olin myös mukana ottamassa mittoja kahvilan vanhoista verhoista.

Syksyllä ensi-iltansa saavan Onnen maan yksi laatikko kaipasi ruskeaa maalia peittämään punertavat päätynsä. Sipaisin siis siihen pari kerrosta ruskeaa Roscoa.



Parin menneen viikon isoin projekti on ollut Kiven tuolien verhoilu. Olen heilunut saksien ja niittien kanssa viimeisten päivien aikana ahkerasti.


Lavastaja toi minulle vanhan maton palan ja pyysi kokeilemaan miten se toimisi verhoilumateriaalina. Lähinnä ajatellen materiaalin käyttäytymistä kulmissa ja mutkissa.

Aloitin homman purkamalla vanhan päällisen pois. Siitä sain kaavan tulevia päällisiä varten. Olin taas ihastuttavan fiksu ja aloin irrottaa niittejä ilman hanskoja. No, niinhän siinä kävi, että rystyset ja nivelet olivat kohta kaikki verillä, kun en vielä oikein halinnut niitinpoistoa kunnolla ja käsi kopsahteli tämän tästä ikävästi niitteihin ja vaneriin. Fiksuunnuin ja laitoin hanskat käteen. Homma muuttui hieman hankalemmaksi (johtuen mahdollisesti hanskojen liian isosta koosta), mutta kädet säilyivät ehjempinä.

Kun sain vanhan päällisen irti, mallasin sen sopivaan kohtaan matonpalalle ja leikkasin uuden lisäten pienet saumanvarat kiinnitystä helpottamaan. Ensimmäisen kiinnityksen suoritin käsikäyttöisellä niittipyssyllä, jotta virheniittien poistaminen ja kankaan siirtäminen olisi tarpeen tullen helpompaa.

Kun sain pienimuotoisen taistelun jälkeen uuden päällisen suunnilleen kohdilleen, kiinnitin sen lopullisesti paineilmanitojalla. Kuvio ei kohdistunut kunnolla ja se vähäsen ärsyttää minua. Lisäksi häiritsee säilytyksen myötä mattoon jäänyt taitospainauma (tai kenties minun huonoista verhoilutaidoista johtuva veto). Tämä kokeilu kuitenkin todisti sen, että matoilla on mahdollista päällystää tuoli eikä se ole liian vaikeakäyttöistä kulmakohdissa tai mutkissa.

Nyt oli edessä 39 vastaavaa lisää.

Kuudes viikko alkoi sillä, että lavastaja oli tuonut lisää mattoja materiaaliksi. Pääsin siis heti verhoilun pariin. Lyhyistä matoista sai kaksi päällistä, kunhan niistä ensin otti hapsut pois, jotta tuli vähän enemmän kääntövaraa. Lisäksi katkaisin matot, jotta kaavan asettelu ja leikkaaminen olisi helpompaa. Sitten pääsinkin asettelemaan kaavaa sopivalle kohdalle kuvioinnin kannalta ja leikkelemään uusia päällisiä.

Tässä vaiheessa vaatetusartesaanin sydän itki verta: Miksi jokapaissa kohdellaan saksia aina kaltoin? Jos saksilla on tarkoitus leikata kangasta, ei niillä saa leikata koskaan mitään muuta. No, kyllähän niillä nyt jotenkuten leikkasi, mutta aika taistelua se välillä oli. Leikkasin yhteensä 35 päällistä. Siinä oli kyllä saksille työtä aika pitkäksi aikaa. Ei ollut meinaan mitään maailman nopeinta touhua. Ei siinä leikkaamisessa mennyt aikaa, mutta kaavan asettelu oli välillä haastavaa.

Leikattuani kaikki vihreät, tajusin asian, jonka olin kyllä tiennyt jo etukäteenkin, mutta en ollut huomannut ajatella aiemmin: nukan suunta. Niin, häpeällistä myöntää ompelijana, mutta niin siinä vain kävi. En tajunnut ajatella nukan suuntaa ja sen vaikutusta väreihin ennen kuin muutaman leikatun päällisen jälkeen. No, toivottavasti se nyt ei kauheasti haittaa, että esimerkiksi vihreitä päällisiä on nyt neljää erilaista: kahta erilaista kuviointisuuntaa ja molemmissa niissä vielä kaksi eri nukan suuntaa. Loput päälliset leikkaan myöhemmin. En viitsinyt alkaa kuluttamaan aikaa kappaleiden mallaamiseen isosta matosta, joka oli kuviointinsa kannalta aika haastava mietittävä.

Näitä sitten kiinnitelin nitojalla. Kuviointien kohdistaminen ei vieläkään sujunut ihan täydellisesti, vaikka yritin mitan kanssa tarkistella ja kiinnitin alkuksi vain pari niittiä. Kuvioiden heitto kalvaa minua hiukkasen. Eiköhän se kuitenkin siitä ala sujua. Eikä ne nyt niin pahasti heitä, että se hirveästi haittaisi. Luulen, että tässä on taas enemmän kyse omasta kriittisyydestäni. Ehdin kiinnittämään melkein viisi päällistä ennen kuin loma alkoi. Valmiiista tuoleista ei ole kuvia, muuta kuin tuo kokeiluversiosta otettu. Ensi viikolla sitten mahdollisesti niitä luvassa.

Man in the Chair (2007)

Kolmas ja neljäs viikko työssäoppimista takana. Nuo viikot ovat kuluneet vaihtelevasti. Välillä on ollut enemmän tekemistä ja välillä vähemmän ja välillä ei ollenkaan. Nyt muuten luvassa ekat kuvat!

Silloin, kun on ollut tekemistä, olen korjaillut aulan, ala-kahvilan ja kabinetin tuoleja, jotka ovat toinen toisensa jälkeen ratkeilleet liitoksistaan. Päädyin hyvin yksinkertaiseen ratkaisuun ujuttaa liimaa liitoskohtaan sen verran, mitä kappaleita erilleen vetämällä onnistui. Sen jälkeen jätin tuolit puristuksiin kuivumaan. Yhden vaalean tuolin kokosin palasista uudelleen.

Tänään (8.4.) liimailin yhden näyttämömiehen kanssa mustia tuoleja. Hänen kanssaan homma tuli hoidettua pikkaisen eri tavalla kuin yksin: purettiin tuolit liitoskohdista ja liimailtiin Tixolla (yksin tehdessä käytin vain puuliimaa). Tulipa nyt kokeiltua kaksi eri tekniikkaa. On se vähän eri asia päästää puusepää tekemään tuollaista kuin lavasterakentaja. Tosin; minusta tulee ehkä joskus vielä puuseppä. Lukion jälkeenhän hainkin puusepäksi opiskelemaan. En kuitenkaan päässyt. Ajattelin, että voisin pitää siitä kiinni ja kokeilla vielä joskus uudestaan. Teolliset huonekalut kyllästyttävät ja ärsyttävät.

Tuoleja fiksaisilin myös maalailemalla peittoon kohtia, joista oli maali lähtenyt omille teilleen. Tässä kohtaa fiksut ihmiset käyttävät hanskoja, kun on käytössä Miranolia. Minna ei ole fiksu. Ainakaan ensimmäisellä kerralla, mutta toisella kerralla oli jo hanskat kädessä, kun ei nuo tassut oikein tykänneet Miranolista. (Kas kummaa). Mukavaa oli myös siirrellä tuoleja yksi kerrallaan aulaan ja sieltä taas uusia tilalle ja päinvastoin. Niitä olisi toki voinut kantaa enemmänkin kerralla, mutta se oli paljon hauskempaa kipittää monta monituista kertaa eestaas ovissa ja käytävillä.

Olen myös näiden kahden viikon aikana osallistunut luonnollisesti näytelmien pystytykseen kantamalla muun muassa lattiakappaleita, sohvia, pöytiä ja puita. Lisäksi olen siirtänyt näyttämöltä tavaraa varastoon ja hakennut varastosta toisia tilalle. Perus ruuvailuja sun muita olen myös siellä näyttämöllä hyörinyt tekemässä.

Pääsin tällä viikolla myös puvustoon, jälleen kerran. Puvustosta siirrettiin Frenckeliin muutama vaatekassi ja kantelin niitä puvuston naisten kanssa alas ja siirsin Ilkan kanssa Frenckeliin. Samaan syssyyn, kun pehmeistä materiaaleista on puhe, voisi mainita, että korjasin minä taas yhtä verhoakin. Tällä kertaa pääsin henkilönostimen kanssa korkeuksiin paikkailemaan. Hui!

Yhtenä päivänä taistenlin tylsyyttä vastaan siivoamalla omatoimisesti ja -päisesti nysvänurkan (semmoinen pieni nurkkaus/huone/koppi, jossa on kaikenlaiset ruuvit, työkalut sun muut. Sama tapaus, jonka taisin ekan viikon aikana järkätä kuntoon). Samalla tutkin, että mitä siellä löytyy mistäkin.

Neljäs viikko huipentui Ikea-kalusteiden kasaamiseen: kokosin kaksi kirjahyllyä ja yhden toimistotuolin. Aika palapelejä.

Silent Hill (2006)

Rakas työssäoppimispäiväkirja...

Toinen harjoitteluviikko oli...no, hiljainen. Näyttämöllä oli harjoituksia joka päivä (ja maanantaina oli asiakastilaisuus), joten mitään hirveän meluisaa ei voinut päivisin tehdä. Alkupäivät menivät siis lähinnä ihmettelyyn ja muuhun sellaiseen. Iltapäivisin olin mukana näytelmien pystytyksissä. Nyt pystyin osallistumaan jo enemmän kuin viime viikolla, koska systeemit olivat jo vähän tutumpia. Lisäksi uudelleen niputin papereita maanantaina ja rullasin kuormaliinoja perjantaina.

Sain kuulla tulevia tehtäviäni menneen viikon aikana. Minä ilmeisesti saan verhoilla nelisenkymmentä tuolia uudelleen. Ne tulevat remontissa olevaan Teatterikahvila Kiveen. Lisäksi saan tehtäväkseni kattokruunujen putsauksen ja mahdollisesti myös samaisen kahvilan verhojen ompelun. Ne tuolit jännittävät vähän, kun en ole tehnyt mitään verhoilujuttuja aiemmin (mitä nyt katsonut vierestä, kun äiti on päällystellyt työtuoleja uudelleen), mutta eiköhän se siitä kuitenkin ihan hyvin mene, kun tuolit ainakin näyttävät siltä, että niiden päällikangas olisi kohtalaisen helppo vaihtaa.

Uljas uusi maailma (1998)

Ensimmäinen työssäoppimisviikko on nyt takana. Olen viettänyt sen viikon Tampereen Teatterin päänäyttämöllä. Tämä merkintä ei todellakaan ole kuvajournalismin riemuvoitto: kuvia ei ole tällä kertaa tiedossa yhtäkään. Minulla oli kyllä loppuviikosta kamera mukana, mutta en koennut tarpeelliseksi kuvata tekemisiäni, koska luulen kuitenkin kaikkien tietävän miltä näyttää revennyt verho (sekä ennen että jälkeen paikkauksen).


Ensimmäinen viikko meni melko nopeasti ja mukavasti. Olen ollut päänäyttämöllä näyttämöporukassa. Ihan hirveästi ei vielä ole töitä ollut. Enimmäkseen seurasin näytelmien pystytyksiä sivusta ja muutenkin tutustuin sivusta katsoen näyttämömiesten töihin. Loppuviikosta olin jo vähän enemmän mukana pystytyksessä, esimerkiksi Pesulan Likkojen lattian asennuksessa.

Olen myös kantanut puvuston kangasvarastoon yhden uuden hyllyn tukijalan ja auttanut hyllyn asentamisessa, koska olin sopivan pieni ja mahduin sopivasti hyllyn, lattian ja seinän väliin ruuvailemaan. Lisäksi purin yhden banderollin ja kokosin toisen. Se oli muuten mukavaa, mutta pitkät narut tykkäsivät vähän turhan paljon sotkeentua itseensä.

Pääosin olen päässyt paikkailemaan ratkeilleita verhoja. Olen tehnyt paikkauksia koneella ja käsin. Yhden verhon vaihdoin kokonaan, ehjempään ja sopivamman kokoiseen. Hyllyistä löytyi tilalle miltei valmiiksi sopiva korvaava verho. Ainoastaan pituudesta täytyi ottaa muutama sentti pois. Lisäksi pääsin maalaamaan tämän kyisesen verhon "kelkan" (verho oli siis kiinni saranoilla liikkuvassa puurakennelmassa) - maalasin sen mustaksi, kun vanha maali ei ollut kovinkaan kauniissa kunnossa. Kiinnitin kelkkaan myös uuden, pidemmän verhokiskon.
Paikkailtavia verhoja riittää vielä jatkossakin. Minun osaltani se on toki vain mukava juttu: tykkään siitä työstä hirmuisasti.

Viikko on ollut mukava. Olen vieläkin vähän hukassa kaiken kanssa, mutta eiköhän se siitä ala tutuksi tulla. Porukka vaikuttaa mukavalta ja joka päivä oppii jotain uutta. Nyt olen ainakin alkuun päänäyttämöllä näyttämöjuttujen parissa. Jossain vaiheessa keväällä minun pitäisi päästä myös verstaalle lavasteiden rakenteluun. Mielenkiintoinen kevät tulossa.

Sculpture (2009)

Painajaiseni Feeniks on nyt historiaa. Tilalle tuli orava, Yhdysvaltojen Tallahasseesta.

 (kuvat)


Homma alkoi plastoliinia työstämällä. Siihen meni hävyttömän paljon aikaa. En uskalla lähteä laskemaan kuinka paljon. Lopulta sain kuitenkin aikaan suunnilleen malliaan muistuttavan möhkäleen. Tästä plastoliinipatsaasta otettiin kuvat suoraan edestä ja sivuista. Blogia varten otin kuitenkin vähän vähemmän tylsät kuvat, joista näkyy muutakin kuin kyljet ja nenän pää.

Tämän jälkeen etu- ja sivukuvista piirrettiin ääriviivat kalvolle, joilta kuvat heijastetiin styroxiin. Tässä kohtasin seuraavan ongelmani: varastotiloista löytyi pieniä epämääräisiä styroxeja ja yksi valtava järkäle. Koska pienistä ei olisi saanut koottua tarpeeksi hyvin sopivan kokoista kuutiota, päädyin käyttämään järkälettä. Ongelmaksi tämä muodostui sen takia, että valtavan kokonsa vuoksi kuutio ei mahtunut styroxleikkuriin (lankaleikkuri). Minun täytyi siis ottaa käsisaha käyttöön ja alkaa hikoilla. Poistettavaa ei ollut ihan pientä määrää. Irtisahattavat kappaleet olivat siis kokoluokkaa 100x80x25 cm. Meni siinä yksi kokonainen päivä (ja vähän seuraavaakin), että sain kuution mahtumaan leikkuriin. Yli metrin pituisia matkoja on kiva sahailla käsin.

Runsaan tuskailun jälkeen pääsin kuin pääsinkin leikkaamaan oravaa ulos kuutiosta. Se menikin sitten jo nopeasti, ainakin käsin sahaamiseen verrattuna. Ennen sitä kuitenkin piirsin sivukuvan ja etukuvan kuutioon.

 

 Tämä päivä menikin sitten veistellessä. En päässyt vielä kovinkaan pitkälle, mutta kyllä se alkaa jo näyttää oravalta.

Seuraavaksi täytyy käydä hännän kimppuun: se on vielä aivan liian leveä ja iso. Sen jälkeen voi alkaa kiinnittää huomiota yläkroppaan ja käsivarsiin (siihen mistä kohtaa orava on yläkropastaan kaikkein levein, tässä tapauksessa kyynärpään kohdalta). Korvien kohta ja päänmuoto ovat hukassa. Korvat ovat nyt samalla tasolla. Niiden pitäisi kuitenkin sivusta katsottuna olla eri kohdilla, mutta kuitenkin samalla etäisyydellä nenän päästä.


Näihin asioihin palaan kuitenkin vasta syksyllä.
Tämä siksi, että lähden työssäoppimaan Tampereen Teatteriin.
Siellä lymyän toukokuun loppuun asti.
Täällä kirjoittelen sattumista ja tapahtumista sitä mukaan kun ehdin.





Nyt vuorossa loppukevennys!

 

Näin voi käydä, kun käsittelee arkkupakastimen kokoista styrox-kuutiota. 

Älkää kokeilko tätä kotona.

Onko minussa voimaa enemmän kuin kylällisessä pieniä oravia?

(terveisiä sille lavastelaiselle, joka oli veitsen hamarapuolta naputellut ja jännitteitä aiheuttanut)

Nyt kutsuu teatteri.