Pojan huone (2001)

...vaikka ei se siltä näytäkään.

Kuviksessa tehtiin tapettia ja sitten se tapetti laitettiin huoneeseen.

Kaikki alkoi sillä, että meidät laitettiin ulos etsimään kasveja. Minä yllätyksellisesti otin sieltä mukaani hehkuvan punaisia ja keltaisia vaahteranlehtiä. Tästä päästiin sitten eteenpäin: Seuraavaksi piti piirtää ulkoa hakemansa kasvit paperille, kukin omalla tavallaan.

Koska en osaa piirtää kunnolla, jäljensin lehden silkkipaperille pastelliliidulla. Näitä tein parista erilaisesta lehdestä.

Sen jälkeen otin kopioita liitupiiroksista.

Kopiot leikkasin nätisti ja sommittelin paperille saadakseni aikaan raportin.

Syntynyt sommitelma leikattiin neljään osaan ja osien paikkaa vaihdettiin. Tämän jälkeen syntyneestä yhdistelmästä otetiin neljä kopiota, jotka liitetiin toisiinsa kiinni niin, että kuvio jatkui luontevasti. Hassusti tyhjäksi jääneet aukot täytin pikkulehdillä, jotka käänsin ylösalaisin saadakseni hassun jujun tapettikuviooni.

Syntyneestä raportista tehtiin kaksi eri väriversiota: positiivi ja negatiivi. Värittämiseen sai käyttää kolmea eri väriä. Minä päädyin värittämään kaikki lehdet keskenään samanvärisiksi säilyttääkseni yhtäläisyyden tunteen.

Tapettikuosista piti tehdä myös boordi. Tein kaksi, koska halusin kokeilla kumpi väritystapa toimisi paremmin.Itse pidän enemmän alemmasta, jossa tausta on väritetty.  (Samoin myös tapettien kohdalla)

Valmis tapetti oli tarkoitus siirtää lehdestä tms. löydettyyn  huonekuvaan. Lisäksi kuvaan piti liittää portaat. Olimme jo aiemmin saanet tehtäväksi hankkia porraskuvan. Oma porraskuvani ei kuitenkaan tulostunut tarpeeksi hyvännäköisenä joten päädyin etsimään sisustuslehdistä itselleni uuden porraskuvan. Porraskuvasta ei valitettavasti ole erillistä kuvaa, mutta valmiissa työssä portaat kuitenkin näkyvät.

Pienennetty ja osista kasattu tapetti valmiina käytettäväksi taustana. Tähän tilakuvasta leikatut huonekalut ja erilliset portaat oli tarkoitus liittää.






Valmis työ:

Siellä on myös ne portaat. Aika kiva siitä tuli. Löysin huonekalujen värimaailmaan sopivat portaatkin. kyllähän nuo huonekalut ehkä hivenen irrallisilta näyttävät, ainakin kamerakuvassa. Varsinaisessa työssä ne eivät ehkä ihan näin hyvin pomppaa irti taustastaan.

Tämä oli mielestäni mukava tehtävä. Ainoa inhottava juttu tässä oli se, että paperia meni hukkaan valtavasti. Aina otettiin uusia kopioita ja sitten vielä kopion kopioita. Ei ole kuitenkaan syytä hirmuiseen paperiroskahuoleen: Tykästyin tuohon mustavalkoiseen kopioon vaahteranlehdestä niin paljon, että keksin kyllä käyttöä ylimääräisille kopioille, joita tästä tehtävästä kertyi. (siitä ehkä joskus lisää kiertokulussa).

Colour me Kubrick (2005)

Uuden jakson myötä tuli uusi mielenkiintoinen kurssi - kankaan värjäystä. Tämä sopii minulle,  koska olen kiinnostunut kankaiden kanssa leikkimisestä enkä saa koskaan tarpeekseni vahvoista ja kauniista väreistä. Kankaiden värjäily on minulle entuudestaan  tuttua ihan jo pelkästään kotioloista, mutta myös edellisestä oppilaitoksesta, jossa opiskelin itseni vaatetusartesaaniksi.

Viime viikolla käytiin pääpiirteittäin erilaisia tekniikoita läpi. Tänään päästiin aloittamaan varsinainen työnteko.

Ensimmäiset kokeilut tein ihan tavalliselle valkoiselle lakanakankaalle.

Maalasin kuivalle kankaalle siveltimellä aurinkoja.

Taittelin kuivan kankaan haitarille ja maalasin toiset harjat oranssilla ja toiset keltaisella. Sen jälkeen maalasin välit sikin sokin oranssia ja keltaista käyttäen.

Maalasin siveltimellä märälle kankaalle oransseja aurinkoja.

Maalasin edellisen kokeilun taustan keltaisella kankaan ollessa vielä märkä.

Maalasin siveltimellä märälle kankaalle keltaisia aurinkoja.

Maalasin edellisen kokeilun taustan oranssilla. Väri levisi aurinkojen päälle peittäen ne osittain alleen. Tämä ei kuitenkaan ole mikään hirveän paha juttu, koska mielestäni lopputulos on silti ihan kivan näköinen.

Kastelin kankaan ja kiersin siihen pari lankaa estämään värin kulkemista. Sotkin kankaalle keltaista ja oranssia värilientä, jonka jälkeen poistin langat. Kiersin langat melko löyhästi ja niitä oli vain ohuelti, minkä vuoksi renkaat eivät jääneet valkoisiksi vaan keltainen väri pääsi myös lankojen alle ja renkaista tuli keltaiset.

Ensi viikolla olisi tarkoitus jatkaa siitä mihin tänään jäätiin. Nyt täytyy kaivella kaikki piristystä kaipaavat valkoiset vaatteet ja tekstiilit kaappien pohjilta valmiiksi värikäsittelyä odottamaan.

Ensimmäinen yhteys (1997)

(Nyt hävettää, vähäsen.)

Olipa kerran pikkuinen Minna, joka ei ollut koskaan hitsannut. Tämä pieni Minna sai tehtäväkseen tarttua hitsausvälineisiin. Ensin taisi vähän jännittää ja pelottaa. Piti kuitenkin olla urhea ja pakata itsensä haalareihin ja kypärään. Kaikkien täytyy se kuitenkin jossain vaiheessa tehdä, niin olisipa sitten ainakin pahin ohi.

Ei se mennyt ihan hirveän hyvin. Oikeastaan jälki oli aika karmeata. Mutta tärkeintä on se, että pelko tuli voitetuksi. Harjoittelemalla jälkikin paranee hiljalleen...Pikkuinen Minna on taas yhtä kokemusta rikkaampi.



(Homman nimi on siis sellainen, että sain tuossa jokunen viikko aiemmin tehtäväkseni (Anun kanssa) kasata luokkaan tulevat liukuovet. Ovia varten pitää myös asentaa kiskot, joilla ovet sitten kulkevat. Kiskoja varten taas täytyy tehdä kiinnikkeet, joilla ne sitten kiinnitetään katossa olevaan palkkiin. Nämä kiinnikkeet kootaan hitsaamalla huonekaluputkesta.)


Kun sitten vihdoin uskalsin tarttua hitsausvälineisiin, sain ensimmäisen päivän aikana tämmöistä jälkeä aikaan:

Elämäni ensimmäinen kosketus hitsauksen maailmaan.

Toinen meni jo vähän paremmin...

Kolme viimeistä menivät jo aika hyvin.

Alun takkuaminen johtui osittain siitä, että laitteessa oli pienimmät mahdolliset tehot. Toinen virheeni on liiallinen kiire ja hoppu. (No kun pitää saada heti nyt valmista...). Kyllä nämä silti mielestäni ovat ihan hyviä ihan ensimmäisiksi hitsauksiksi.


Viikon tauon jälkeen kohtasin laitteet uudelleen. Tänään kokeilin jo saumankin tekoa. Ihan ensimmäisistä saumakokeiluista ei ole kuvaa, mutta siitä päsee jyvälle palaamalla katsomaan tämän merkinnän ensimmäistä kuvaa. Eli siis sauman teko ei oikein mennyt kohdilleen aluksi. Eikä kyllä lopuksikaan. Lisää harjoittelua! Kyllä se siitä vielä joskus hyvin alkaa sujua.

Tänään opin kaikenlaista. Tekniikkani oli ensinnäkin aivan väärä. Heti tuli parempaa jälkeä, kun muutti pelkästään hitsausasentoa. Nyt kun oppisi vielä olemaan rauhallisempi. Pitäisi muistaa, että hitaasti hyvä tulee.
Niin, ja tekemällä oppii. Oli minun ensimmäinen neuletilkkukin aika karmea, mutta kyllä se siitä alkoi sujua, kun sitkeästä opetteli. Saman luulisin ja uskoisin koskevan hitsausta.

Terminator (1984)

Tänään Minnasta tuli tuhoaja...mutta samalla myös uuden elämän luoja.

Oli kerran surullinen tapaus, jota myös Feeniks -nimellä kutsuttiin. Tämä reppana unohtui lavasteen styrox-koppiin pitkiksi ajoiksi ilman auttavaa kättä. Välillä Minna kävi auttamassa sitä kuoriutumaan styrox-munasta. Minna kuitenkin alkoi hiljalleen menettää toivonsa tämän reppanan suhteen. Kuorituminen oli liian pitkä ja haastava prosessi. Sille ei tuntunut näkyvän loppua ja se teki jokaisella kohtaamiskerralla enemmän ja enemmän kipeää. Lopulta Minna tuli siihen tulokseen, että tämän Feeniksin on parempi jatkaa elmäänsä tuhkana. Se olisi parempi sekä Feeniksille itselleen että Minnalle. Ensin piti kuitenkin varmistaa Maurilta, että olisiko suoritettava tehtävä hyväksyttävä. Vastaus oli myötävä. Helpottunein mielin Minna antoi Feeniksin palautua epämääräiseksi styrox-tuhkaksi. Tuhkan Minna kantoi päätepysäkille, ulos valtavaan laatikkoon, jonne kaikki muukin menetetyn toivon styrox päätyy.

Kuvaa Minna ei henno tästä tuhoamisesta julkaista. Se olisi liian brutaalia. Mutta Minna tietää, että kaikilla osapuolilla on nyt parempi olla.


Tallahasseesta, Yhdysvalloista, löytyy nimittäin tilanteeseen sopiva laastari. Tämä pyöreästi metrin korkuinen otus löytyy kohta myös Minnan kokoelmista, styroxista veistettynä. Oli varmasti vuoden suurin yllätys ja uutinen kaikille, että epäonnista ja surumielistä tarinaa tulee korjaamaan Orava.

Minna voi siis lähteä uudelle matkalle kohti styrox-koppia. Nyt motivaatiota on moninkertaisesti enemmän kuin vuoden 2010 aikana Feeniksin suhteen yhteensä. Tämä otus ei tule päätymään ulos kylmään metallilaatikkoon. Ei missään nimessä.

Ensin pitää käydä plastoliinin kimppuun ja siitä se sitten lähtee.

Neljä savupiippua (1953)

Keväällä, juuri ennen kesälomalle pääsyä, sain tehtäväkseni savupiipun. Marppa oli pääjehuna tämän vuoden ARX-hippaloiden toteutuksessa. Minulle määräytyi siis kattoterasille tulleen savupiipun rakentaminen ja savupiipun päälle oli tarkoitus kyhätä myös haikaran pesä. Työparikseni sain Millan.

Ensin selvittelin erilaisista lähteistä millaisia savupiippuja tähän maailmaan on rakennettu vuosien saatossa. Sen jälkeen aloin miettiä mittoja. Lopulliset mitat määrätyivät osittain paikalle suunnitelun haikaran mukaan. Seuraavaksi päänvaivaksi muodostui materiaali. Minulle tarjoutui kaksi vaihtoehtoa: vaneri ja huokolevy, jolloin vanerista olisi ensin koottu runko ja tiilet olisivat muodostuneet huokolevystä. Budjetti oli kuitenkin rajallinen ja suunnitellun kokoisen savupiipun rakentaminen vanerista olisi tullut vähän turhan kalliiksi. Näin siis päädyttiin vaihtoehtoon kaksi: styrox ja harso + maali, jolloin runko tehtäisiin styroxista ja siihen harsoa ja maalia päälle. Vielä oli päätettävä miten tiilet toteutettaisiin. Tehtäsiinkö jokainen tiili omana palanaan ja saumaukset esimerkiksi uretaanista vai kaiverettaisiinko aina yhden piipun sivun kokoiseen styrox-levyyn saumakohdat lämmön avulla. Päädyttiin helpompaan ja nopeampaan vaihtoehtoon: kaivertamiseen.

Ensin sahailtiin styroxista sopivan kokoisia levyjä ja liimailtiin niistä savupiippu kokoon. Liimauksen yhteydessä piirrettiin myös apuviivat saumauksien sulatusta helpottamaan.

Seuraavaksi oli vuorossa saumausten teko. Tätä varten täytyi tehdä kokeiluja, koska meillä ei ollut moisesta hommasta aiempaa kokemusta. Kokeiluja täytyi tehdä myös oikeanmallisen sulatuspään löytymiseksi. Kokeilujen jälkeen pääsinkin sitten eräänä päivänä sulattelemaan saumat piippuun yksin, Millan ollessa poissa. Joitakin irvistäviä liimauskohtia täytyi tässä vaiheessa paikkailla uretaanilla.

Seuraavaksi veisteltiin ylimääräiset uretaanit pois ja alkoi harsottaminen. Harso kiinnitettiin piippuun liima-vesi-maali -seoksella. Maalin sävyksi valitsimme harmaan, joka toimi siis samalla saumauksen värinä. Näin päin totetus oli helpompi. Olisimme voineet käyttää harsottamisessa värinä punaista, jolloin saumaukset olisi maalattu jälkikäteen. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että saavutamme oikeanlaisen lopputuloksen nopeammin käyttämällä harsottamiseen harmaata.

Kun harso oltiin saatu liimattua ja koko piippu peitettyä harmaalla oli vuorossa tiilten maalaus. Sävytimme trend-7:aan sopivan sävyn ja töpöttelimme vaahtomuovilla maalia tiilten kohdille. Aidomman näköisen lopputuloksen saavuttamiseksi töpöttelimme vielä hieman mustaa maalia nokijäljiksi.

Kun piippu saatiin maalattua, kaipasi se vielä haikaran pesän huipulleen. Selailimme netistä kuvia erilaisista haikaran pesistä tietääksemme minkälaista risukasaa täytyisi lähteä punomaan. Rämimme metsät ja hakkuuaukeat läpi ja saimme saaliiksi pajua ja kaikenlaista irtorisua pesänrakennusmateriaaliksi.

Pesän rakentaminen alkoi pajurenkaiden teolla. Suljimme pari pajunoksaa renkaiksi ja kiinnitimme niihin pystysuuntaisia tukia. Sen jälkeen aloimme punoa pajua ja risua ristiin rastiin tukien väliin. Hitaasti ja epätoivon iskettyä pari kertaa, saimme kuin saimmekin pesästä haikaran pesää muistuttavan hökötyksen aikaan. Valmis pesä nostettiin savupiipun päälle ja näin meillä oli savupiippu haikaran pesällä valmiina.

Tämä oli mielestäni ihan onnistunut projekti. Olen ainakin itse tyytyväinen lopputulokseen, toki se olisi voinut olla parempikin. Aikaa saimme tähän kulumaan vähän turhankin paljon, johtuen ehkä pesän nihkeästä rakennusvauhdista ja sen hankaluuden aiheuttamasta epätoivosta.

Ihan hyvä savupiippu siitä tuli.

Viulunsoittaja katolla (1971)

Keväällä oli näyttö koskien puutyökoneiden käyttöä. Kunkin oli tarkoitus tehdä kaksi kattoelementtiä opittuja puutyökoneita asianmukaisesti käyttäen.

Lopputulos minun osaltani (mitään hienoa kokonaista kuvaa ei ole valitettavasti saatavilla):

Kuinka Harrysta tuli puu (2001)

Nyt vihdoinkin tulee julkisuuteen puutöissä tehdyt harjoitukset.

Ihan ensimmäisenä sahailtiin käsisahalla jiirikulmia. Piti siis saada käsin sahattua 45 asteen kulmia. Ei ollut helppoa. Hyvin usein oli johonkin suuntaan vinossa tai mutkalla sahauspinnat. Kyllä siitä lopulta, monien tuskan ja kauhun hetkien jälkeen, tuli jotenkuten kelpuutettava kehys.


Seuraavaksi tehtiin paistinlasta. Siitä ei mitään kummempaa kerrottavaa. Lähinnä tuli vannesaha tutuksi tätä tehdessä ja reunanauhahiomakone myös.



Viimeisenä on tehty kehys puuntyöstökoneiden kertaamisen merkeissä. Kehystä tehdessä tuli kerrattua katkaisusaha, oikohöylä,, tasohöylä, pyörösaha ja reunanauhahiomakone. Uutena tuttavuutena tuli alajyrsin, jonka avulla tehtiin liitokset.

Maali! (2005)

Romulan taiteellinen teatteri esitti Vammalan romulla Julian varjossa -näytelmää. Lavastepuolella tehtiin tuohon näytelmään lavasteita. Olin mukana avustamassa. Pesin ja maalasin seiniä. Maalasin myös ikkunoiden peitteeksi tulleita kovalevyjä valkoisiksi.

Tästä hommasta ei ainakaan näillä tiedoilla ole kuvia. Pahoittelen. Mutta eipä niissä mitään sen kummempaa olisikaan: valkoiseksi maalattua seinää ja kovalevyä vain.

Pitkä pimeä talvi (2001)

Tästä projektista on nyt jo aikaa. Merkintä tulee useasta eri syystä vasta nyt, mutta parempi myöhään, kun ei milloinkaan. Eikös niin?

Kätsällä oli ennen joulua semmoinen pieni joulusysteemi. Siellä oli semmoisia kaikenlaisia työpajoja. Minun, Anun ja Millan tehtävänä oli heijastinpaja. Siellä sitten sai kaikki tehdä nättejä heijastimia.

Otettiin Anun ja Millan kanssa valistava ja ehkä hieman synkkäkin ote tähän hommaan. Toiselle laidalle tilaa laitettiin esimerkillisesti käyttäytyvä hahmo ja toiseen laitaan heijastimen unohtanut ja tuon unohduksen seuraamuksista kärsinyt hahmo.

Oltiin sopivasti tehty alkusyksystä kanaverkkonaisia, jotka eivät kehnon laatunsa takia olleet kelvollisia siihen työhön, johon ne oli alunperin, opettajan taholta, ajateltu. Maalattiin kaksi noista naisista mustiksi.

Toiselle kanaverkkonaiselle (joka muuten oli muuten meidän rakas Vilijonkkamme) puettiin heijastinliivi ja pipo. Ripustettiinpa vielä heijastinkin roikkumaan liivin helmasta. Viereen tuli seinä, johon ripusteltiin heijastimia. Tämä nainen toimi esimerkkinä siitä, kuinka pimeillä syys- ja talvikeleillä tulisi varustautua.
Vilijonkka suorittamassa tärkeää tehtävää

Toiseen laitaan tuli vähän huonomman kohtalon kokenut kanaverkkonainen. Tältä naiselta väänneltiin raajoja epämääräisiin suuntiin ja hypittiin vähän mahan päällä, jotta saataisiin julman näköinen lopputulos. Sidottiin reppanan haavoja ja maalattiin veritahroja kankaseen, jolla uhri peiteltiin. Ompelin vielä lakanakankaasta paarit uhrin alle. Viereen tuli seinä, jolle tulosteltiin kuvia kynttilöistä, hälytysajoneuvoista sun muista. Tämän yhdistelmän oli tarkoitus herättää ajattelemaan kuinka tärkeää heijastimen käyttö oikeasti on.

Lisärekvisiitaksi pajaan tuli vielä (liikenneteemaa jatkaen) Stop-merkit, joiden alaosaan kiinnitettiin teksti "heijastinpaja". Merkit tehtiin vanerista ja maalatiin oikeanlaisiksi. Jalat olivat pahviputkea, jonka pinta maalattiin harmaaksi. Merkit saatiin pysymään pystyssä, kun jalkoihin kiinnitettiin vielä laudasta kyhätyt "joulukuusenjalat". Toisen merkin sahaamisessa tuli joku häikkä (ilmeisesti sahattiin sama sivu kaksi kertaa) ja merkin alin sivu on siksi muita pitempi. Tätä ei kuitenkaan kukaan ainakaan sanonut huomanneensa. Itse sitä vain kiinnitti virheeseen paljon huomiota, kun tiesi sen olemassaolosta.


Ikävän kohtalon kokenut kanaverkkonainen ja viallinen liikennemerkki

Frankie the Squirrel (2007)

Tämän liitävän oravan nimi ei kyllä ole Frankie. Sillä ei oikeastaan ole vielä nimeä ollenkaan. No, eihän sillä ole vielä turkkiakaan.

Tämän oravan tarina alkoi syksyllä. Tuli eteen sellainen pieni kurssi, jonka tavoitteena oli veistellä ja leikellä vaahtomuovista joku eläin. Luonnolisista syistä (lue vaikka tämä vanhempi merkintä) johtuen päädyin liito-oravaan.

Nyt tuo lentäväliitävä otus on jo jonkin aikaa ollut surullisesti samassa jamassa: kyhjöttänyt hyllyssä puolivalmiina - ilman turkkia ja silmiä.

Nyt tongin ahkerasti nappivarastojani siinä toivossa, että tämä pieni reppana saisi itselleen silmät vielä joku päivä. Lisäksi on kangaskaupat ja kirpparit kierrossa turkin etsintöjen merkeissä.




Nyt ahkerasti yritän saada tämän tarinan päättymään onnelisesti. Toivottavasti kohta saan kirjoittaa sen loppuun.

Yhdeksän hyvää hammasta (2003)

Antero on nyt valmis!


Hampaita on kylläkin vain kaksi.


Päästiin Millan kanssa eilen ja tänään hammaslääkärihommiin. Anteron pahasti reikiintynyt hammas kaipasi paikkausta. Hätäkorjaus tehtiin jo työn alkuvaiheessa värittämällä rikkoutuneet kohdat hampaasta mustiksi (näin saatiin aikaan reikiintyneenn näköinen hammas). Lisäksi tarvittiin puuttuvan hampaan tilalle uusi. Leikeltiin vaahtomuovista sopivat kimpaleet ja muotoiltiin ne hampaiden näköisiksi. Pinnoite tehtiin sävytetyllä Revultexillä. Sitä meni muutama kerros kumpaankin hampaaseen.
hammas ennen käsittelyä


hammas tussikäsittelyn jälkeen


uusi uljas hammas

Nyt saatiin myös väärän kokoinen seinä korvattua oikeankokoisella ja sisätilakin tuli kuntoon. Edellisen liian pienen seinän sijaan uusi oli vähän turhankin napakan kokoinen. Sen paikoilleen saaminen ei ollut mitenkään hirveän yksinkertaista. Saimme sen kuitenkin lopulta ängettyä paikoilleen. Nyt sen ainakin pitäisi pysyä paikoillaan. Ei ainakaan heti ensimmäisen viikon aikana pitäisi lähteä kaatumaan.

vanha sisätila näytti kutakuinkin tältä


uusi sisätila näyttää tältä

Anteroa vaivasi suuvaurioiden ja reikiintyneiden hampaiden lisäksi myös kaihi. Silmät siis kaipasivat myös pikaista huoltoa. Nypittiin vanhat teipit pois ja maalattiin sabluunan avulla uudet mustuaiset Anterolle.

vanhat, korvin kärsineet silmät


uudet silmät, joilla Antero näkee toivottavasti paremmin


Sitten olikin Antero valmis. Pientä hienosäätöä ja sisätilassa olevien kovien kulmien pehmentelyä ja vaarallisten aukkojen (sellaisten, joihin lapsukaiset voivat kätösensä työntää ja satuttaa itsensä) täyttelyä ylimääräisillä vaahtomuovipaloilla.




Minna kiittää ja kumartaa. Sisätila on ainakin omasta mielestäni parempi kuin alkuperäinen. Hampaat ovat vähän hassut, kun ovat poskihampaat ja sijaitsevat jossain ihan muualla kuin siellä missä poskihampaiden pitäisi. Mutta emme me Millan kanssa olekaan mitään hammaslääketieteen ammattilaisia. Anterokin on kuitenkin kallio. Mistä sitä tietää, vaikka kallioilla olisi poskihampaat kulmahampaiden tilalla...?